Onko värillä väliä?

Morsian pukeutuu valkoiseen. Koska morsiammet ovat aina pukeutuneet valkoiseen. 

Kunnioitan perinteitä.

Morsian ei pukeudu valkoiseen. Koska morsiammet ovat aina pukeutuneet valkoiseen. 

Rikon perinteitä.

Mutta mihin väriin ikinä pukeudunkin, yksikään vieras ei saa pukeutua samaan.

Oma lähtökohtani on kärjistettynä se, että toivon kaikkien saapuvan häihimme vaatteet päällä. Toki olen sen verran tylsä ja kaavamainen, että toivon häihimme suhtauduttavan juhlina, ja pukeutumisen noudattavan tätä kaavaa. Tai ehken vaan ole erityisen mieltynyt Adidaksen verkkareihin. Tämä ei tarkoita, että haluaisin kaikkien miesten saapuvan häihin tumma puku päällään. Kesähäät lienee pikkutakki päällä yhtä helvettiä (en tiedä, minut on aina velvoitettu pukeutumaan hameisiin). Pukukoodi lienee joka tapauksessa syytä muotoilla, ettei kenenkään tarvitse arvailla. Yli- ja alipukeutuminen koetaan käsittääkseni yleisesti melko noloksi.

Ehkä samaan pukukoodiin kuuluu se, että jos morsian pukeutuu valkosiin, on vieraiden epäkohteliasta tehdä samoin. Jos jo kutsussa kerrotaan morsiammen pukeutuvan esim. punaiseen, saatetaan samalla olettaa, että vieraat ymmärtävät jättää tämän värin pois omasta pukeutumisestaan. Kukin tavallaan, ja onhan se tietysti ikävää, jos vaikka morsian tällaisesta syystä mielensä omana hääpäivänään pahoittaa.

Mie en vaan ymmärrä. Jos joku tulee meidän häihin verkkarit jalassa, saatan toki hieman ihmetellä. En kuitenkaan usko, että loukkaantuisin kovin verisesti. Saati sitten ne värikoodit. Minulle on aivan se ja sama, minkä värisissä vaatteissa vieraat paikalle saapuvat. (En uskalla määritellä tässä oman pukuni väriä, sillä parempi puoliskoni haluaa kohdata pukuni vasta hääpäivänämme. En saa paljastaa siitä mitään. Shh.)

Jälleen internetin keskustelupalstoilta sai tämäkin pohdinta alkunsa. Sellaisia morsiammia, jotka pitävät "morsiammen väriin" pukeutumista todella mauttomana ja epäkohteliaana käytöksenä, on lukuisia. "On todella tökeröä pilata hääparin päivä varastamalla huomio morsiammesta, jonka kuuluu olla koko päivän keskipiste." 

Tämä menee ihan ohi oman ymmärryskykyni. Muutamia omia mietteitäni listatakseni:

1. Tiedostan, että me mieheni kanssa ollaan juhlien "keskipiste". Meidän takiahan ne häät järjestetään. En kuitenkaan aio tai halua pyrkiä tähän omalla pukeutumisellani ja/tai ulkonäöllä muuten. Itseäni vain hirvittää ajatus, että itse olin se glitterein koristeltu, säihkyvä täytekakku ja kaikki muut näyttäisivät vähintään harmailta rinnallani. Pukeutuminen ja laittautuminen voi olla mielekästä, ja häät hyvä tekosyy siihen. Mikseivät siis yhtälailla morsian kuin (nais)vieraatkin vosi kerrankin laittaa itsensä "hienoimpiinsa", ilman kilpailua siitä, kuka nyt on kaunein tai kenellä on näyttävin mekko. Ne ovat kuitenkin häät, eivät missikilpailu tai Linnan juhlat, joiden pukukirjoa arvostellaan seuraavan viikon ajan kaikissa iltapäivälehdissä ja työpaikkojen kahvihuoneissa (ei sillä, en kyllä ymmärrä sitäkään).

2. Valtaosa hääpuvuista on kuitenkin melko näyttäviä. Sellaisia, joista sanotaan, ettei niille ole käyttöä kuin sinä yhtenä tiettynä päivänä elämässä. Eikö sekin kerro jo jotain? Jotain siitä, että vaikka kaikki vieraat pukeutuisivat valkoisiin mekkoihin, ne mekot tuskin muistuttaisivat morsiammen pukua. Ajatus valkoisesta kesämekosta arki- tai juhlakäytössä ei ole minusta lainkaan mahdoton, mutta ei tulisi kyllä mieleenikään pukeutua hääpukuuni missään muualla kuin omissa häissäni. Se nyt vaan on liian hääpuvun näköinen.

3. Vielä edelliseen liittyen. Pelkääkö joku morsian ihan tosissaan joutuvansa seinäruusuksi, jos jollain vieraalla on samanvärinen mekko? Siis ihan toisssaan?

4. Meilläkin on suunnitelmissa kesähäät. Sititäkin näkökulmasta on tämä ikiaikainen vieraille-ei-valkoista -etiketti on yksinkertaisesti älytön. Ei ole kovin tavatonta, että etenkin kesäaikaan pukeutuminen keskittyy kirkkaisin ja vaaleisiin väreihin. Myös siihen valkoiseen. Miksei siis myös häissä?

5. Toistanko itseäni jo liikaa, jos kysyn vielä kerran: ketä ihan totta kiinnostaa vieraiden vaatteiden väri? Etenkin jos on isommat juhlat, kuka siihen ehtii keskittämään huomiota, että onko henkilö x nyt valinnut kirjavan vai yksivärisen mekon, onko se nyt turkoosi, taivaansininen vai mitä se on?

Itse lähden sillä ajatuksella, että jos nyt mahdollisimman moni pääsisi paikalle ja kaikilla olisi kivaa. Meidän päivämme onnistuminen ei ainakaan ole kiinni sukulaistätien mekkojen värityksestä, sen voin luvata. En ole myöskään huolissani omasta asemastani päivän "prinsessana" tai mieheni vaimona, oli päivän pääväri musta, valkoinen tai riemunkirjava.

Siviilivihkiminen vs. kirkkohäät

Valittamiselle pyhitetty blogi on hyvä saattaa kunnolla käyntiin - kuinkas muuten kuin valittamalla. Alustuksessa listasin muutaman asian, joka näin yleisesti on viime aikoina vituttanut. Siis eniten, mitä tulee häihin ja niiden järjestämiseen. Haluaisin kuitenkin korostaa, ettei omien häideni järjestäminen vituta lainkaan. Ei niitä kai oltaisi järjestämässä, jos vituttaisi. Enemmänkin tämä omakohtainen eksyminen naimisiinmenon hulluun maailmaan on saanut vittuuntumaan useammastakin asiassta.

Kaikkein eniten, ainakin tähän mennessä, olen kyllästynyt kahteen pareille annettavaan vaihtoehtoon: siviili- ja kirkollinen vihkiminen. Ja onko näiden vaihtoehtojen keskinäinen tila tasa-arvoinen? No ei todellakaan.

Itse en ikinä edes kuvitellut haluavani naimisiin. Minulla ei oo koskaan ollut mitään häähaaveita, ei mitään ajatusta, millaiset häät "sitten joskus" haluan. Ei mitään prinsessaunelmia tai vaaleanpunaista hattaraa. Enkä ole haaveillut edes isoista juhlista, niiden järjestämisestä. Että aika nollalähtökohdistahan tässä ollaan liikkeellä.

Naisella pitäisi kuulemma olla kauhea stressi siitä millaisen puvun haluaa (voi jessus sitä hössötyksen määrää), minä löysin puolivahingossa unelmapukuni ja ostin sen. Käytettynä tottakai, ja vähän turhankin hyvissä ajoin. Siellä se odottaa ensi kesää.

Sen sijaan varsinaisesta vihkitilaisuudesta ei tunnu stressaavan kukaan. Sitä sovitaan ja varataan kirkko, käydään keskustelut papin kanssa, valitaan musiikit. Kirkko on vanha ja kivinen, tunnelmallisuuden huippu. Kirkon pihalla ei saa heittää enää nykypäivänä riisiä, mutta onneksi on saippuakuplat. Mutta entäs kun ei kuulu kirkkoon? Entäs, kun naimiisin meno kirkossa vain tunnelman/hienon rakennuksen/perinteiden takia tuntuu niin saakelin tekopyhältä? Kyllähän mekin niin voitaisiin tehdä. Moni kirkko on melko mainittavan upea rakennus (ja ne maalaukset!). Mutta ei minusta vaan ole siihen. Minusta se on tekopyhää itseä, miestäni, pappia, jokaista uskovaa ja jokaista häissä läsnä olevaa vierasta kohtaan.

Nykypäivänä mennään kirkossa naimisiin siksi, että se on perinne ja siksi, että niin kuuluu tehdä. Siksi, että vain kirkkohäät tuntuu "oikeilta" häiltä. Mutta eihän sen näin pitäisi mennä. Eikö kirkkohäät pitäisi kuulua vain niille, jotka haluavat avioliitolleen jumalan siunauksen. Niille, jotka siihen jumalaan uskovat. Niille, jotka jumala loi mieheksi ja naiseksi. Ja niin edelleen.

Niin, meille pakanoille jää siviilivihkiminen. Maistraattien kylmänkalseat toimistohuoneet, keskiviikon virastoajat ja nimet paperiin. Eiköhän tämä ollut nyt tässä. Ja älä hyvä ihminen laita maistraattiin hääpukua, se on noloa kuulkaas. Sinne kuuluu mennä jakkupuvussa, ei tää ole mikään juhlallinen tilaisuus. Tässä hoidetaan virallinen osuus pois alta, niin päästään juhlimaan.

Miten tämä voi mennä näin? Ei ihmekään, että "tapakristityt" kuuluvat kirkkoon koko ikänsä, kirkko tarjoaa juhlallisuudet sellaisina kuin ne "kuuluvat olla". Siviilivihkiminen ei eroa tilaisuutena juurikaan pankkilainan allekirjoittamisesta, tai sitten niiden avioeropapereiden... Siinä sitä tunnelmaa kerrakseen.

Mutta enhän minä voi mennä kirkkoon tunniksi kuuntelemaan vihkitilaisuutta, joka on vielä omani, jos en usko papin sanoihin. Vihkitilaisuus kirkossa on aina jumalanpalvelus, aina ensisijaisesti sitä. Pitäisihän senkin jo kertoa jotain. Yhdellä foorumilla joku jäsen tiedusteli, olisiko papilta mahdollista pyytää, että jättäisi sen "jumalasta paasaamisen" kokonaan pois. Niin, olisikohan se mahdollista? Jessus.

En tiedä, onko vika enemmän kirkossa vai siviilivihkimisissä? Vai meissä häitä suunnittelevissa, siinä että tyydymme siihen mitä on tarjolla. Jos haluamme tunnelmaa, menemme naimisiin kirkossa, oli uskoa tai ei. Jos emme kuulu kirkkoon, tyydymme maistraatin virkatiloihin. Ei kai me sitä romantiikkaa niin välttämättä haluta.

No, me emme mene. Emmekä tyydy. Mehän järjestetään tunnelmallinen vihkitilaisuus vaikka väkisin. Ja väkisin vääntämiseksi se on tosiaan menossa. Mutta minä haluan kauniin tunnelman, haluan musiikkia, haluan ikimuistoisen tilaisuuden. Ei allekirjoituksia paperiin ja "seuraava pari" huutoa käytävään.

Vaikka meidän täytyy rakentaa meidän näköinen tilaisuus ihan tyhjästä, me rakennetaan se. Kumpikaan tarjolla oleva vaihtoehto ei kelpaa, ei tunnu hyvältä. Oikealta. En halua tuntea häissäni oloani tekopyhäksi enkä "siihen kakkosvaihtoehtoon" tyytyneeksi.

Jostain on pakko aloittaa

Kuka? Elin

Mikä? Hää- ja elämäntapahysteriablogi. Siinä on kuulkaas vaikuttava sana.

Miksi? Löysin itseni raivostuttamasta sekä miestäni että kavereitani jatkuvalla hääkitinällä. Omien häiden suunnittelun ohella (jota puolestaan tehdään yhdessä, yleensä kitisemättä) vastaan on tullut kasapäin kaikkea, mikä yleisellä tasolla raivostuttaa allekirjoittaneelta välillä pään irti. Ja koska haluaisin mielelläni pitää miehen vierelläni ja kaveritkin lähietäisyydellä, ajattelin perustaa kaikkea vapaamuotoista kitinää varten blogin. 

Eikös tämä ole melko yleinen ratkaisu nykypäivänä?

Mitä? Ihan alkuunsa ajattelin valittaa kirkko- ja siviilivihkimisten eroista, hysteerisistä morsiammista (itseni mukaan lukien), pakkopullaperinteistä, perinteiden pakonomaisesta rikkomisesta, hääpukuhysteriasta ja vittumaisista virkamiehistä, joista nyt ei vaan saa yhtään mitään irti. Pidemmällä tähtäimellä tuskin maltan rajoittaa kitinää vain hääaiheeseen, maailmassa on niin paljon muutakin mistä valittaa. Ja mikäs sen hulvattomampaa kuin suorittaa kyseinen valitus turvallisen kasvottomuuden turvin (yhtään naamakuvaa en ole tänne lätkimässä) internetin luvatussa ihmemaassa.

Kuka sitä nyt oikeasti jaksaa enää nykypäivänä asioihin vaikuttaa?