Siviilivihkiminen vs. kirkkohäät

Valittamiselle pyhitetty blogi on hyvä saattaa kunnolla käyntiin - kuinkas muuten kuin valittamalla. Alustuksessa listasin muutaman asian, joka näin yleisesti on viime aikoina vituttanut. Siis eniten, mitä tulee häihin ja niiden järjestämiseen. Haluaisin kuitenkin korostaa, ettei omien häideni järjestäminen vituta lainkaan. Ei niitä kai oltaisi järjestämässä, jos vituttaisi. Enemmänkin tämä omakohtainen eksyminen naimisiinmenon hulluun maailmaan on saanut vittuuntumaan useammastakin asiassta.

Kaikkein eniten, ainakin tähän mennessä, olen kyllästynyt kahteen pareille annettavaan vaihtoehtoon: siviili- ja kirkollinen vihkiminen. Ja onko näiden vaihtoehtojen keskinäinen tila tasa-arvoinen? No ei todellakaan.

Itse en ikinä edes kuvitellut haluavani naimisiin. Minulla ei oo koskaan ollut mitään häähaaveita, ei mitään ajatusta, millaiset häät "sitten joskus" haluan. Ei mitään prinsessaunelmia tai vaaleanpunaista hattaraa. Enkä ole haaveillut edes isoista juhlista, niiden järjestämisestä. Että aika nollalähtökohdistahan tässä ollaan liikkeellä.

Naisella pitäisi kuulemma olla kauhea stressi siitä millaisen puvun haluaa (voi jessus sitä hössötyksen määrää), minä löysin puolivahingossa unelmapukuni ja ostin sen. Käytettynä tottakai, ja vähän turhankin hyvissä ajoin. Siellä se odottaa ensi kesää.

Sen sijaan varsinaisesta vihkitilaisuudesta ei tunnu stressaavan kukaan. Sitä sovitaan ja varataan kirkko, käydään keskustelut papin kanssa, valitaan musiikit. Kirkko on vanha ja kivinen, tunnelmallisuuden huippu. Kirkon pihalla ei saa heittää enää nykypäivänä riisiä, mutta onneksi on saippuakuplat. Mutta entäs kun ei kuulu kirkkoon? Entäs, kun naimiisin meno kirkossa vain tunnelman/hienon rakennuksen/perinteiden takia tuntuu niin saakelin tekopyhältä? Kyllähän mekin niin voitaisiin tehdä. Moni kirkko on melko mainittavan upea rakennus (ja ne maalaukset!). Mutta ei minusta vaan ole siihen. Minusta se on tekopyhää itseä, miestäni, pappia, jokaista uskovaa ja jokaista häissä läsnä olevaa vierasta kohtaan.

Nykypäivänä mennään kirkossa naimisiin siksi, että se on perinne ja siksi, että niin kuuluu tehdä. Siksi, että vain kirkkohäät tuntuu "oikeilta" häiltä. Mutta eihän sen näin pitäisi mennä. Eikö kirkkohäät pitäisi kuulua vain niille, jotka haluavat avioliitolleen jumalan siunauksen. Niille, jotka siihen jumalaan uskovat. Niille, jotka jumala loi mieheksi ja naiseksi. Ja niin edelleen.

Niin, meille pakanoille jää siviilivihkiminen. Maistraattien kylmänkalseat toimistohuoneet, keskiviikon virastoajat ja nimet paperiin. Eiköhän tämä ollut nyt tässä. Ja älä hyvä ihminen laita maistraattiin hääpukua, se on noloa kuulkaas. Sinne kuuluu mennä jakkupuvussa, ei tää ole mikään juhlallinen tilaisuus. Tässä hoidetaan virallinen osuus pois alta, niin päästään juhlimaan.

Miten tämä voi mennä näin? Ei ihmekään, että "tapakristityt" kuuluvat kirkkoon koko ikänsä, kirkko tarjoaa juhlallisuudet sellaisina kuin ne "kuuluvat olla". Siviilivihkiminen ei eroa tilaisuutena juurikaan pankkilainan allekirjoittamisesta, tai sitten niiden avioeropapereiden... Siinä sitä tunnelmaa kerrakseen.

Mutta enhän minä voi mennä kirkkoon tunniksi kuuntelemaan vihkitilaisuutta, joka on vielä omani, jos en usko papin sanoihin. Vihkitilaisuus kirkossa on aina jumalanpalvelus, aina ensisijaisesti sitä. Pitäisihän senkin jo kertoa jotain. Yhdellä foorumilla joku jäsen tiedusteli, olisiko papilta mahdollista pyytää, että jättäisi sen "jumalasta paasaamisen" kokonaan pois. Niin, olisikohan se mahdollista? Jessus.

En tiedä, onko vika enemmän kirkossa vai siviilivihkimisissä? Vai meissä häitä suunnittelevissa, siinä että tyydymme siihen mitä on tarjolla. Jos haluamme tunnelmaa, menemme naimisiin kirkossa, oli uskoa tai ei. Jos emme kuulu kirkkoon, tyydymme maistraatin virkatiloihin. Ei kai me sitä romantiikkaa niin välttämättä haluta.

No, me emme mene. Emmekä tyydy. Mehän järjestetään tunnelmallinen vihkitilaisuus vaikka väkisin. Ja väkisin vääntämiseksi se on tosiaan menossa. Mutta minä haluan kauniin tunnelman, haluan musiikkia, haluan ikimuistoisen tilaisuuden. Ei allekirjoituksia paperiin ja "seuraava pari" huutoa käytävään.

Vaikka meidän täytyy rakentaa meidän näköinen tilaisuus ihan tyhjästä, me rakennetaan se. Kumpikaan tarjolla oleva vaihtoehto ei kelpaa, ei tunnu hyvältä. Oikealta. En halua tuntea häissäni oloani tekopyhäksi enkä "siihen kakkosvaihtoehtoon" tyytyneeksi.